torstai 25. elokuuta 2016

Urheilijan kootut rasitukset

Olisi jotenkin kauhean rasittavaa olla urheilija.

Joka päivä pitäisi mennä treenaamaan, vaikkei välttämättä huvittaisi yhtään. Ei tietenkään esimerkiksi opettajaakaan aina kaikki huvita, mutta miettikää nyt eroa: äkkiäkös sitä oppilaille esittää, että mielenkiintoisia nämä indefiniittipronominit ja kuolleet kielisukulaiskansat ja katsotaanpas oikein täältä Internetistä, vatjaakin puhuu nykyään vain alle kymmenen ihmistä koko maapallolla ja sukupuutto on ihan juuri edessä, täältä voi ilmoittautua suositulle vatjan kielen kesäkurssille, sinne vain kaikki elvyttämään heimomme kansanperintöä. Hyvin on helppo siinä liikutuksen kyyneltä tihuuttaa, vaikkei itsellä paras päivä olisikaan. Liikunnanopettaja taas voi laittaa lapset jonoon ja tunniksi tai hyvässä lykyssä kahdeksi hiihtämään ja jäädä itse kahville. Kukaan ei tiedä, vaikkei hiihtäisikään perässä, kun ensin vähän harhauttaa. Toki liikunnanopettajissa on vähän sitä vikaa, että heillä viiraa päässä ja he suksittelevat koko päivän ja viikon ihan mielellään.

Mutta silti, ei voi verrata muita ammatteja urheilijan hommaan: siinä ei voi huvituksen puutteessa laittaa ketään harjoittelemaan puolestaan, tai jos niin tekee, ei hyppy kehity ja menee aivan alta riman koko homma. Muutakin hankaluutta on urheilijan elämässä. Minne tahansa meneekin, pitää lähistöllä olla kuntosali ja pururata ja hyppyrimäki ja tilaa heittää sata metriä keihästä. Kiva lähteä kavereitten kanssa viikoksi mökille.

Kakkuakin urheilija saa maistaa ainoastaan, jos sattuu menestymään, ja silloinkin on yleisempää puraista vain mitalia. Entä sitten, jos ei menesty? Kyllä murenee ihmisraukka pikku hiljaa, jos on jo monta vuotta repinyt motivaatiota piirinmestaruuskilpailujen viidennestätoista sijasta, kun huippuvuotena ja ennätysaikoina oli kuitenkin kolmastoista tai kerran kymmenen joukossa. Että mikä piru siinä on, kun maitohapoille vetää, vaikka parastaan yrittää ja rata on kaikille sama ja tuulensuunta. Lisää pitää harjoitella, vesisateella on erityisen hapekas ilma.

Kyllä nyt näin on, että paljon on urheilussa haittapuolia. Tulee hiki, ilmiintyy kaikenlaista rasitusvammaa ja kramppia, vetää suonta kesken perhosuintia ja meinaa totta vie hukkua. Hierojalla pitää hypätä ja suksia voidella pitkin yötä ja väärät voiteet tuli laitettua kuitenkin. Aina pitää jaksaa yhä uudelleen tehdä parhaansa ja katsoa, mihin se riittää. Yleensä ei riitä, ja sitten taasen pitää tehdä parhaansa, jotta osaa selittää, mikä meni pieleen. Oliko se katkonainen yöuni, kisakylän kova tyyny kenties? Liian vähän korkean paikan leiriä alla, ylikunto, liikayrittäminen, polvessa vikaa, sauma hankasi, myötätuuli, vastatuuli, sivutuuli, huono tuuri, käsittämätön tartan, toimitsijavirhe. Pettikö henkinen kantti, fysiikka, valmennusjohto vai kaikki, eksyikö sumussa ja koira söi keihään. Vaikeaksi siinä heitto menee.

Urheilijan pitää myös jatkuvasti olla optimistinen: vielä minä näytän, korkeammalle kiipeän, kovimpaa juoksen ja havuja, per-kele! Ei tarvitse normaalin ihmisen tai äidinkielenopettajan olla, ei ole sellainen yhtään luonnollista. Menepä oppilaille uskottelemaan, että treenaamisella sitä vatjaa puhuvat mummotkin elävät vielä pitkään ja kieli elpyy. Ei elvy, pois kuolee.

Että raskasta olisi olla urheilija tai oikeastaan liikunnanopettajakin. Äidinkielenopettajan ei tarvitse hiihtää ikinä, eikä alistuskonjunktiorimpsun aikana ehdi hengästyä.