Sopiva määrä noloutta on hyvästä

Opettajan työssä on eduksi, jos osaa ainakin silloin tällöin heittäytyä ja hullutella, ja vielä parempi on, jos pystyy nolaamaan itsensä aina välillä. Silloin voi näyttää, että kaikesta selviytyy ja itselle voi nauraa. Minä olen esimerkiksi kaatunut opettajanpöydällä, mistä olen hyvin ylpeä, koska harvoin sitä pääsee sellaisella kehuskelemaan. Kerran taas olin opettajainhuoneessa pöydän alla, kun rehtori ja kaksi muuta opettajaa saapuivat ruokailemasta. (Se, että otin valokuvaa, ei välttämättä tullut kenellekään ensimmäisenä mieleen. Minun oli kuitenkin pakko kuvata, sillä koulun sammalenvihreä lattiaraita sointui niin kivasti lenkkareihin! Eipä olisi kukaan ikinä uskonut, että siitäkin raidasta tulee joskus jotakin.)

Nuorten mielestä opettajat tosin taitavat olla jokseenkin noloja sekä aina että luonnostaan, pelkkä olemassaolo riittää. Jotkut asiat tai tilanteet ovat kuitenkin piirtyneet aivan erityisesti verkkokalvolle, kuten kieltenopettajan suiponmalliset rintaliivit tai se, kun satoja vuosia sitten eräällä fysiikan tunnillamme matemaattisten aineiden lehtori hermostui ruokavälituntiaikeistamme niin, että kiipesi hame päällä pöydälle (ei kaatunut!) ja alkoi huutaa. Siihen loppui se syömään lähteminen, vaikka osa olikin roikkunut jo viisi minuuttia ovenkahvassa kiinni.

Kyllä ennen vanhaan olikin kiire nauttimaan päivän maksakastike, silakkalaatikko tai sipatti.

Muistan myös oikein hyvin sen, kun oppilaanohjaajamme pyysi meitä kysymään häneltä seksistä ihan mitä vain, hän kyllä vastaisi. Siihen maailmanaikaan ei terveystietoa ollut vielä keksittykään, mennä rellestettiin vain ja kuoltiin keuhkosyöpiin ja kondyloomiin, joten opo hieman yritti ohjata meitä oikeille urille ja sopiville kaupan hyllyille. No, me raapustimme ruutupaperinpalasille posket punaisina tunnin aluksi kysymyksiä, joita opettaja sitten nosteli kulhona toimivasta piposta vastattavaksi. Muutama kohta menikin asiallisesti, mutta sitten joku halusi tietää, miten usein opettaja vetää käteen.

Siitä oppilaasta tuli suurperheen isä.

Yksi rehtoreistamme nolasi itsensä hauskalla tavalla, kun kuulutti keskusradiosta jotain, epäilemättä tärkeää tiedotetta. Linjat kuitenkin pätkivät, eikä kuulutus onnistunut kunnolla. Rehtori oli onneksi hienosti ajantasalla, koputteli mikrofonia kuulutuskopissaan ja ilmoitti kuuluttavansa pian uudelleen, sillä hänen tuli vaihtaa uusi mikroskooppi. Uusi mikroskooppi toimikin moitteetta.

Käsityötunnilla opettaja jäi puolestaan jumiin tarvikevarastoon. Olimme hieman neuvottomia, sillä yksi hyvin voimakastahtoinen ryhmämme oppilas piti ovea kiinni ja ilmoitti opettajalle, että tämä voisi ihan hyvin olla siellä loppupäivän. Jostain rakosesta opettaja teki kuitenkin paluun, ja oppilas joutui puhutteluun. Opettajan oli varmasti hieman noloa kertoa esimiehelleen, että oli istunut oppitunnista vartin komerossa.

Että on niitä kaikenlaisia aivan olemattomankin noloja tilanteita maailma ja koulu täynnänsä. Ystäväni mielestä nolointa oli sanoa ensimmäisenä yläkoulupäivänä ääneen oma nimensä. Minua taas nolottaa näin jälkikäteen silloinen permanentattu etutukkani. Muutama viikko sitten koulussa oppilas ilmoitti, että olisi todellakin maailman nolointa, jos sattuisi pääsemään poikaystävän kuullessa pieru. Tai oppitunnilla. Joku opettaja oli kuulemma antanut alakoulussa moisesta jälki-istuntoakin.

Hyvä, opettaja, ja siitäs sai, oppilas! Pieru on nolo asia, joten oppiipahan vetämään sisäänpäin.