Ampukaa Aapiskukko

Kuva riipaisevine esittelyteksteineen OAJ Kuopion www-sivuilta.

Tapasin viikonloppuna Aapiskukon, eikä se muuttanut sitä, mitä mieltä olen maskoteista. (Ei ole ihmisen paikka eläinpuvussa.) Ne ovat typeriä. Aapiskukon tai Opetusalan Ammattijärjestön uskottavuutta ei yhtään pelastanut se, että kukko nilkutti kävelykepin kanssa ja että risteilylaivalla sitä (häntä?) piti kepistä huolimatta taluttaa.

Aapiskukko on OAJ:n vaalikampanjoinnin symboli, sillä eduskuntaan tahdotaan opettajia, ja koulutuksen laadusta, määrästä ja tasosta halutaan vaalien pääteema. No mutta, ei siinä muuta kuin Aapiskukkoa kehiin ja sympatiapisteet symbolisesti rampautuneelle koko kansan kukolle! Sillä se jutustelu lähtee käyntiin, tuumaa mainosjaosto. Ja niin lähtee Aapiskukko maailmalle.

Viikonloppuna Aapiskukolla olikin paljon tärkeitä hommia ja reppu täynnä tax free -ostoksia. Kukko kuljeskeli ensin perjantain ja lauantain Educa-messuilla, joskin erehdyin luulemaan sitä jonkin uuden aapisen houkutuslinnuksi. Alakoulun opettajat poseerasivatkin kukon kanssa kilvan valokuvissa, mutta minä pelkäsin sivummalla lähes kahden metrin korkuista helttapäätä. Jännä, ettei minulle yhtään tullut olo, että pitäisi pyrkiä eduskuntaan ajamaan opettajien asioita! Jos ihan totta puhun, ajattelin, että minua hävettää. Niin hävetti muutamaa muutakin messujen jälkeisellä opettajille suunnatulla Educa-risteilyllä, jossa ensin pari tyyppiä soitti nokkahuilua, ja sitten esiteltiin ylpeänä kukko vielä kerran.

(Tässä kukkoasiassa minua muuten kiinnostaa eniten se, kuinka paljon palkkaa Aapiskukolle viikonloppukeikasta maksettiin, vai laitettiinko puvun sisään puoli-ilmaiseksi joku puolustuskyvytön opiskelija? Missä on ollut työhönhakuilmoitus? Millainen ihminen hakee Aapiskukoksi? Epätoivoinen?

Haetaan oppimismyönteistä ja reipasta, mutta silloin tällöin kiekuvaa työntekijää edustustehtäviin. Toimenkuvaan kuuluu nilkuttaminen.

Tarjoamme ennakkoluulottomalle opiskelijalle näkyvää työtä ihmisten parissa. Aikaisempi maskottikokemus ja kävelykepin taitava käyttö katsotaan eduksi. 

Ja mitä lukee myöhemmin CV:ssä? Satunnaiset keikat Aapiskukkona?)

Kuten sanottu, katselimme esittelytouhua laivalla tovin ja häpesimme syvästi sen lapsellisuutta. Eräs viisas ja muutenkin hurmaava vanhempi opettajakollega kiteytti minunkin päässäni pyörivän ajatuksen täydellisesti: "Ampukaa tuo Aapiskukko", kuului nojatuolin uumenista. Näin huumorintajuttomia ovat opettajat. Valitan.

Yläkoulu-FAQ

Minulta, niin kuin varmasti kaikilta muiltakin yläkouluikäisten kanssa työskenteleviltä, kysytään usein, millaista on opettaa nykyajan nuorisoa. Onko se aivan kauheaa? Ovatko ne aivan kauheita? Tottelevatko? Kiroilevatko? Haistattelevatko päin naamaa?

Ja melkein samaan hengenvetoon alkaa menneiden muistelu: Kyllä vaan ennen vanhaan opettajaa toteltiin. Jos ei totellut, tuli karttakepistä sormille tai ripustettiin niskasta naulakkoon roikkumaan. Tukistettiin. Riepoteltiin pitkin pitkää käytävää ja huudettiin, kyllä sitten totta vie huudettiinkin niin, ettei mitään jäänyt epäselväksi. Virsiä opeteltiin ulkoa ja pantiin nurkkaan häpeämään ja jälki-istuntoon seisomaan. Ennen vanhaan opettaja sai sentään pitää kuria!

Nyt loppuu pähkäily siitä, millaisia nykyajan yläkouluikäiset nuoret ovat. Tässä teille UKK eli nuorisolle tutummin ja suuhun sopivammin FAQ. Kaikki nämä kysymykset olen kuullut vähintään kerran, mutta monet ennemminkin useita kymmeniä kertoja.

1. Ovatko ne aivan kauheita?

Eivät ne aivan kauheita ole. Teidän lapsianne ne ovat ja naapurin lapsia. Sukulaisia ja tuttavia. Mukavien vanhempien lapsia. Hyvin käyttäytyviäkin usein, joskus jopa joka päivä. Koska kyse on murrosikäisistä, välillä voi ja pitääkin olla elämässä tärkeämpiäkin asioita mielessä kuin konjunktiot tai sijamuodot, mutta nuoret ovat melko hyviä myös ilmaisemaan sen, että juuri nyt ei jaksaisi. Tänään objekti vaihtui lennossa keskusteluksi uutisista, ja onnistuimme käymään yllättävän kattavasti läpi Ranskan tilanteen, käsitteen satiiri, uskonasiat, Vladimir Putinin taka-ajatukset, raudat rajalla, Viron alkoholipolitiikan, Naton ja EU:n. Ei kauheiden teinien kanssa tuollaista tehdä. (Ja kumpi on tärkeämpää, lauseenjäsennys vai tiedonnälkä, noin niin kuin elämän kannalta?)

Totta kai jokaisessa joukossa on hankalampia ja uhmaavampia yksilöitä, ja heilläkin on hyvät ja huonot hetkensä, mutta niin kai joka paikassa. Miettikää nyt omaa työpaikkaanne: joku tekee aina kaiken tunnollisemmin kuin toinen, joku nopeammin. Joku ratsastaa siivellä tai varastaa huomion. Joku on rasittava hölöttäjä, mutta siksi välillä myös tunnelmanluoja ja hauskuuttaja. Joku unohtaa aina pikkujuttuja, joku huolehtii työstään stressiin asti. Lapsemme ovat yhtä kauheita kuin me itse pahimmillamme ja parhaimmillamme.


2. Tottelevatko nuoret opettajia?

Yleisesti ottaen totta kai. Joillekin se tosin on helpompaa kuin toisille, sillä joidenkin pitää esittää, ja toisten kanssa tehdään tuhat toistoa ennen kuin homma sujuu. Nekin, joille se on vaikeampaa, huomaavat kyllä seinän tulevan pystyyn.


3. Haistattelevatko oppilaat opettajille?

Minulta on yhden kerran kysytty välituntitilanteessa vittuillen ja noin senttimetri kasvojeni edessä, mikä kuningaskunnan johtaja luulen oikein olevani. Vastasin, että prinsessa, merenneito tai My Little Pony. Ei siinä sitten muuta.

Tavallisesti oppilaat eivät siis puhu opettajalle rumasti, sillä sellaista ei luonnollisesti suvaita. Joskus joku saattaa kuulua olevan mulkku, ja siihen voi riittää esimerkiksi se, että on annettu läksyjä tai kielletty jokin asia. Seuraavalla tunnilla sama opettaja ei välttämättä enää olekaan yhtään mulkku.


4. Kuinka paljon teinit kiroilevat?

Aivan järkyttävän paljon. Olen melko varma, että sitä kirosanamäärää ei hetkessä tai oikeastaan koskaan tästä maasta kitketä, niin paljon varsinkin vittua nuoriso viljelee. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki kiroilisivat, mutta nuoret ovat itse olleet sitä mieltä, että kirosanat vain tulevat osana puhetta, eikä sille voi mitään - tai että se ei tarkoita mitään.

Kirosanoista huomauttaminen kuuluu yläkoulussa työskentelevän opettajan jokapäiväiseen arkeen niin käytävillä, välitunneilla kuin välillä luokassakin.


5. Miten te jaksatte niitä?

Huumorilla. Ilman sitä ei tule kyllä yhtään mitään. Eilen kahdeksannen luokan subjektitehtävien vastaukset laadittiin täysin työkirjan ohjailevien esimerkkivastausten vastaisesti tyyliin "karvainen emäntä lypsää lehmiä" tai "hullu opettaja osti oppilaalta Honda Monkeyn". (Tositarina.)

Yläkouluikäinen nuori myös ymmärtää huumoria hyvin, joten nokkelat heitot puolin ja toisin kasvattavat jopa luottamusta nuoren ja opettajan välillä. Välillä ope saattaa jopa servata oppilaan.


6. Mistä tulee motivaatio tehdä töitä pienellä palkalla?

Ei lopullisesti varmaan mistään muusta kuin siitä, että on valinnut alansa oikein. Työ on kuitenkin kieltämättä henkisesti melko kuluttavaa, joten ilman lomia ei kovin moni työtä tekisi. Siinä se tuli: kesä, heinä ja elo - tai ainakin sen ensimmäinen viikko. Kuukausipalkka on matala sen vuoksi, että vuosipalkka jaetaan koko vuoden kuukausilla, eli opettaja saa työssäolokuukausinaan matalahkoa palkkaa, mikä kompensoi yleisesti kadehdittua loma-aikaa. Opettajalla ei ole myöskään vuosilomia: jos hän esimerkiksi sairastuu loma-aikana, sairauslomapäivillä ei voi siirtää tai korvata menettämiään lomapäiviä.

Matala palkka korkeakoulutetulla alalla, jossa työntekijät monesti ovat myös erittäin tunnollisia, on kuitenkin jonkinlainen ongelma. Uskon, että kaikki varmaankin haluaisivat lapsilleen myös miesopettajia, mutta erityisesti heitä vetävät puoleensa oman alan muut ammatit, joissa palkkaus on houkuttelevampi.

On monia ammatteja, joissa koulutus, vastuu tai työn henkinen tai fyysinen vaativuus eivät ole oikeassa suhteessa palkkaan. Kunnioitan esimerkiksi omaan alaani liittyen perhepäivähoitajia ja lastentarhanopettajia todella paljon. Motivaatio mihin tahansa pienipalkkaiseen työhön tulee varmasti siitä, että työ koetaan mielekkääksi.


7. Tietävätkö opettajat heille annetut lempinimet?

Kyllä he tietävät, vaikka oppilaat eivät sitä aina tajuakaan. Toisaalta usein on niinkin, että oppilaat käyttävät opettajasta muodostunutta lempinimeä ihan opettajan omalla luvalla. Kaikki eivät lempinimeä saa, mikä johtuu joko näppärästä omasta nimestä tai siitä, ettei sen tekemiseen riitä ylimääräistä kiinnostusta. Minua kutsutaan yleisimmin tunnilla opettajaksi tai etunimellä, keskenään oppilaat puhuvat minusta usein sukunimellä.

On hyvin harmillista, että jotkut saavat ikäviä liikanimiä. Olennaisinta on aina se, oli nimi mikä tahansa, millä sävyllä puhutaan ja onko tarkoitus loukata.


8. Mikä saa valitsemaan työpaikaksi yläkoulun?

1. Tilaisuus tai ajautuminen: Jos virkoja on auki, niitä luonnollisesti haetaan työpaikan toivossa - oli kysymyksessä sitten yläkoulu tai lukio, joihin aineenopettajan koulutus on useimmin sopiva. Joku voi vain ajautua yläkouluun töihin ja jäädä sinne, vaikka ensisijaisena toiveena olisi joskus ollutkin lukio tai vaikkapa ammattikoulu.

2. Puhdas halu opettaa yläkouluikäisiä. Siinä on nimittäin puolensa, sillä vaikka osa teineistä on haastavia ja työ siten melkoisesti kärsivällisyyttä vaativaa, siinä on tiettyä rentoutta. Ei pidä vähätellä myöskään tulosvastuuta, joka erilainen kuin vaikkapa lukiossa. Siellä ylioppilaskirjoitukset toimivat jatkuvana mittarina oppilaiden, opettajan ja opetuksen tasosta, kun puolestaan yläkoulussa nuorille täytyy saada päättötodistus. Se on iso juttu tietenkin sekin, mutta väittäisin, että helpommin toteutettavissa kuin ylioppilaslakki.

Joillekin yläkoulu sopii työpaikaksi, monelle ei.


9. Millainen ongelma kännykät ovat tänä päivänä oppitunneilla?

Yläkoulun puolella kännykkäongelma on nykyään huomattava, jos sen sellaiseksi päästää. Jos puhelimia ei kerätä pois oppitunnin alussa, on aivan varmaa, että niistä joudutaan huomauttamaan oppitunnilla vähintään kerran, mutta tavallisesti useamminkin tai useammalle. (Monesti tosin katsekin riittää.) On totta, että kännykkään on kasvettu kiinni, ja paitsi pelaaminen, myös viestien lähettäminen on jatkuvaa. 45 minuuttia ilman puhelinta on joillekin todella vaikeaa.

On opettajasta kiinni, miten hän oppitunneillaan kännykkäasian hoitaa. Jotkut keräävät puhelimet oppitunnin ajaksi ns. kännykkäparkkiin, jotkut ottavat sen pois sen jälkeen, kun näprääminen  häiritsee opetusta tai oppilaan opiskelua. Joidenkin ei tarvitse sanoa koskaan mitään.


10. Paljonko punkkua kuluu pelkästään siksi, ettei v-käyrä nousisi liian korkealle?

Joillakin enemmän, joillakin vähemmän. Harvemmin kuitenkaan koulupäivän aikana.


PS. Opettajainhuoneessa ei ole joka välitunti munkkia ja täytekakkua. Ja vaikka olisikin, monet välitunnit opettaja seisoo joko käytävällä tai ulkona oppilaita valvoen.

Hammas hampaasta

Kun lapsilta lähtee maitohampaita, heidän suurimpia riemujaan on paitsi kolo rivistössä todennäköisesti myös aamuinen kolikko tyynyn alla. Vanhemmat (lähinnä äidit) ottavat valokuvia Internetin pullolleen ja kyselevät toisiltaan, montako euroa, yksi vai kaksi, hammaskeijun on sopiva tuoda. Entä onko ensimmäisen ja kolmannen hampaan kohdalla arvonlaskua, tai saako isommasta poskihampaasta vähän enemmän kuin pienestä etuhampaasta?

Minä kysyn jotain muuta: mitä ihmettä tämä Neuvolakäsikirja oikein meinaa? Ilmeisesti tarkoitus ei ole havainnollistaa, miten vinossa suomalaisten hampaat ovat, vaikka siltä tuo painajaismaisen vinttura hammasmyrsky näyttääkin. Tällaiseen kuvaan kuitenkin päädyin, kun etsin tietoa siitä, oliko kymmenvuotiaan ihmisenalun iltamyöhään suusta irronnut hammas jo kertaalleen irti nypätty vai ihan oikeasti vielä maitohammas. Ei sitä koskaan tiedä, mitä poikalapsi saa päähänsä, kun jokin hammas vähän liikkuu.

Sikin sokin sinussa, lauloi jo Neon kakkonenkin.
Kuvalähde: Neuvolakäsikirja, Lapsesi suun terveydenhoito

Mannerheimin Lastensuojeluliitto 1993

Kun tuijotin kuvaa kaksi päivää, ymmärsin siinä olevan puolikkaan suun ja että siellä ne karkeloivat iloisesti, uudet ja vanhat hampaat, maitoiset ja rautaiset. Turkoosit ovat pian lähdössä pois, hei hei, ja valkoiset kärkkyvät pääsyä esiin. Kuvittaja oli päättänyt havainnollistaa tätä riemukasta tapahtumaa, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että harvinaisen paska kuva. Piirtäisin itse paremman, jos osaisin.

Eikö teistäkin ole ärsyttävää, kun hammaslääkäri menee kalustoa läpi ja selittää tietoja ylös kirjaavalle hoitajalle, miten ykkönen, kakkonen ja ties mistä poskesta mikäkin on kyseessä ja siihen vielä sitten jotain diagnoosia puolilatinaksi päälle. Kyllä siinä tuntee itsensä tyhmäksi jo pelkästään ne aurinkolasit päässä. (Ajattelin seuraavalla kerralla ottaa omat.) Onhan siinä lajittelujärjestelmässä jokin logiikka, mutta puolustuskyvyttömässä asemassa tupot ja letkut suussaan harvoin ehtii sisäistää kaikkea, kun pääasiassa katselee kattoa, valaisimessa lukevaa tekstiä tai ajattelee kaikkea muuta, kuten esimerkiksi sitä, että missä vaiheessa evoluutiota suomalainenkin hammasrivistö voisi olla aivan automaattisesti suorassa tai että missä vaiheessa sitä samaa evoluutiota hammaskalusto tulisi itkuitta ja kestäisi siinä sitten lopun elämän. Miksi ihmeessä tänä tehokkuutta vaativana aikana kehon pitää nähdä moninkertainen vaiva ja kasvattaa vielä toisetkin hampaat? Mikä ihme siinä on, ettei kerta riitä? Ja olisiko mitenkään liikaa vaadittu, että ne edes tulisivat suorina paikoilleen?

Juu, ei onnistu. Ensin valvotetaan vauvana vanhempia viikkotolkulla yöt rääkyen, käydään välillä terveyskeskuksessa tarkistuttamassa korvat mahdollisen tulehduksen varalta - ja sama homma monta kertaa uudelleen. Sitten menee pari vuotta, jonka jälkeen nypitään kaikki pois ja pusketaan toiset tilalle. Vinoon. (Mikseivät maitohampaat ole koskaan vinossa, kysyn vaan!) No, ei siinä mitään, sanoo hammaslääkäri. Otetaan pari irti, teetetään muotit, pannaan kumilenksut takahampaisiin tilaa tekemään ja kaaret kitalakeen. Tarkistellaan tilannetta ja odotellaan. Pannaan toisenlaiset raudat, kun ensimmäiset eivät tuoneet toivottua lopputulosta. Keskitytään ylähampaisiin ja unohdetaan alahampaat, jotka jäävät sinne siten, miten ovat kasvaneetkin. Hullun hommaa, todellakin. Kerralla vain kunnollinen kalusto suuhun ja sillä selvä, se on säästöä! Ja vielä pieni pyyntö sille evoluutionistipäällikölle: mielellään valkoiset, ei keltaiset. Jos vain saan pyytää.

Jäin kuitenkin miettimään Hammurabin lakia. Eikö puolet siitä toteudu jokaisen kohdalla aivan automaattisesti?


Ps. Sana "hammas" esiintyy tekstissä huomattavan monta kertaa. Etsipä itse sille synonyymi.

Kuka vetää ladun hyppyrimäkeen?

Joululomailinpa tuossa Suomen Lapissa, joka nyt ei tosin ihan mitään syvintä Lappia edes ole, mutta täyttää kyllä minulle varsin mainiosti sellaisen määritelmän. Minulle Helsinkikin on rypäs sen lähettyvillä olevia kaupunkeja, Kannus paikkakunta Itä-Suomessa, ja ala-asteella lukiossa havahduin siihen, että Egypti on osa Afrikkaa, ei suinkaan Lähi-itää. Olen ihan varma, ettette tekään kaikkia näitä kompia tiedä, tai sitten vain esitätte ja valehtelette sen, minkä kerkiätte.

Jos minun pitäisi matkustaa Kairoon, kaartaisin koneella edelleen Afrikan oikealle puolelle. Karttapalloa edestäpäin katsoen, ei Suomesta käsin. Siinä tapauksessa pitäisi ajella ensin alaspäin ja  kaartaa sitten loppuvaiheessa vasemmalle. (Olen varma, että joku ymmärtää. Harva, mutta joku.)

Lapissa minua ihmetytti jälleen moni seikka. Yksi oli se, että kyllä siellä vain aina on lunta, vaikkei muualla olisikaan. Toinen oli se, että kauppojen hyllyillä oli paljon tyhjää, vein esimerkiksi tienoon viimeiset kananmunat, ja kolmas se, miten paljon ympärillä puhutaan venäjää ja parkkeerataan autot päin parkkipaikkojen niitä kohtia, joille ei todellakaan voi jättää autoa. Mutta ei kun sinne vaan, koko päiväksi poikittain muiden eteen ja maasturilla vaikka katolle. Neljäs ihmetyksen aiheeni olikin kaikista suurin ja hankalin: Alueella on hyppyrimäki. On yleisesti tiedossa, että hyppyrimäet ovat hyvin jyrkkiä mäkiä, eikä niistä ihan heti uskaltaisi alas hypätä, sillä jo pelkkä alastulorinteen normaalilla ilmeellä katseleminen on vaativa homma - saati, että lähes pystysuoraa rinnettä uskaltaisi lasketella pulkalla. Niin että kysynpä nyt sitten vaan, miten ihmeessä ne tekevät latu-uran siihen itse hyppyrimäkeen? Varmasti on jokin kone olemassa moiseen, mutta kyllä haluaisin sen nähdä. Onko kenties jonkinlainen kauko-ohjattava minilatukone pistetty mäkeä laskemaan ja samaa uraa takaisin tulemaan? Entä, jos menee vähän vinoon tai tulee takaisinpäin eri kohdasta? Kuka siinä tapauksessa vie uudet lumet mäkeen ja tamppaa entiset jäljet pois? Pystyttääkö se mahdollinen latukone ihan itse pienet männynoksat hyppyrinnoukalle ennen kisaa? Olen televisiosta nähnyt, että sellaiset siellä on. Kuka saa valita oksat ja mistä hän käy ne saksimassa? Kaupungin metsästäkö vai omasta?

Minä kysyn vaan.

Kysyn vain sitäkin, että jos ladun tekee jonkinlainen latukone, kuka sen uran veti ennen vanhaan ja vanhoina hyvinä aikoina? Siitä vaan arvalla, kuka hyppää ensimmäisenä, vai? Hirveä vastuu, sillä jos vähän horjahtaa, niin kaikki vetävät nokalle samaa reittiä, yhtä haparoiden ja kaatuakin voivat. Vai oliko erikseen nimetty laduntekijä, jolle solmittiin köysi vyötäisille, annettiin hitaasti narua nokalle asti ja vedettiin sitten varovasti samaa reittiä takaisin? Oliko tällä kaverilla ne koristeoksat takataskussa? Ellei ollut, kuka sai ensimmäisenä luvan laittaa koristeita ponnistuspaikalle? Eivät ne ainakaan mitään merkkejä ole, sillä olisihan se kummallista, ettei muka huomaisi, milloin mäki loppuu jalkojen alla.

Kyllä häiritsevät tällaiset asiat kovasti. Sekin, että millaisella koulutuksella noihin hommiin pääsee? Ja mitä tekee latumies kesällä? Onko lomautettuna?

En hyppäisi enkä vetäisi latua.