Nouse kiihko k*#@!suosta

Tänään äänen saa vanha ja väkevä Suomen kansa, sillä kyllä se on osannut runoja ja vähän muutakin luikautella. Näin uutisoi tänään Yle. Ei parane esitellä uutista yhdeksäsluokkalaisille kansanperinnetunneilla, ettei tule linnaa ja pakkopaitaa. Toisaalta monet ikärajasuositukset ovat melko hataralla pohjalla: Tämänkin otsikko väittää, että kyseessä olisi lapsilta kielletty materiaali. Linkin videossa ikärajasuositus on tipahtanut 16 vuoteen ja hämähäkin kuva varoittaa ahdistavasta materiaalista. Jos lapsi kuitenkin lukee vaikkapa sanomalehteä, johon sama uutinen on painettu, ikärajaa ei ole. Kummalliseksi on mennyt tämä maailma. 

Tiesittekö muuten, että lapsena ihannoimamme Ihmemies MacGyverin dvd-boksin suositusikäraja on 18 vuotta? Minä tiedän. Tiedän myös, miksi, eikä syyllä ole mitään tekemistä sen kanssa, ettei sarjaa saisi nuorempi ihminen katsoa. Mutta se on toinen juttu, se. 

Nyt Kalevalaa ja kyrpää.

K18: Kalevalasta sensuroituja runoja

Nostattavat runot - sensuroimaton versio

3 min

Elias Lönnrot kirjoitti tutkijan otteella talteen kaikki runot, mitä keruumatkoillaan kuuli. Jokaista säettä ei siveyssyistä Kalevalaan kuitenkaan painettu. Runot ovat kuitenkin kaikki hyvässä tallessa, osa tosin edelleen julkaisematta.

Vuonna 1828 Suomea lähti kiertämään nuori lääkäriksi opiskeleva Elias Lönnrot. Hänen tavoitteenaan oli kerätä talteen kansanrunoutta ja samalla edistää Suomen kieltä. Lääkärinä, tutkijana ja toimittajana hän suhtautui keruumatkoihinsa tieteellisesti ja kirjoitti talteen kaiken kuulemansa. Myös sellaista, mitä ei Kalevalaan lopulta siveyssyistä sopinut painaa.

Hei lempi, heräjä lempi

tämän piian pillun päälle,
tämän lapsen lantehille,
tämän peipposen perälle.
Nouse kiihko kiimasuosta,
häkärä häjyn perästä,
tallista orihin kiihko,
tamman kiihko tanhuvasta.


Lemmenloitsut toivat naisille parempaa naimaonnea

Lempi tarkoittaa Lönnrotin keräämissä runoissa kahta asiaa: toisaalta naisen kunniallisuutta ja hyvää mainetta, mutta toisaalta naisen ruumissa olevaa maagista voimaa, eli tietynlaista seksikkyyttä.

- Loitsuteksteissä kutsuttiin, käskettiin ja vaadittiin naisen lempeä tulemaan vaikka kaukaakin, kuten taivaasta tai naapuripitäjästä. Lempi saattoi olla joko sellaista, mitä nainen pyrki saamaan itselleen tai sitten se voitiin käsittää miehen sukuelimiksi, joita kutsuttiin paikalle suuressa määrin, kertoo folkloristiikan professori Lotte Tarkka.

Loitsuissa käytettin paikoin hyvinkin roisia kieltä:

Tule jo kyrpäjen kuningas,
paljaspää papurokallen,
pane kyrvät kyntämään,
kivekset kilisemään
nahkapallit naukumaan,
päästä kyrvät kytkyistä,
karvavarret kahleista.

- Otteita runosta ”Lemmen nostaminen”, kerätty Kiteeltä tai Ilomantsista vuonna 1828. (SKS/Kansanrunousarkisto)

Lönnrotin käsikirjoituksia on säilytetty vuosikymmenet Kansanrunousarkiston ”Kaikkein pyhimmässä”

Vuosikymmenten ajan noita ”seksirunoja” säilytettiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran takahuoneessa, paikassa, jota kutsutaan ”Kaikkein pyhimmäksi”. Folkloristit ja muut tutkijat tiesivät näistä runoista ja pääsivät niihin tutustumaan, mutta niistä ei ole koskaan julkaistu kattavaa kokonaisteosta.

Kalevalasta jätettiin siveellisyyssyistä paljon esimerkiksi seksiin viittaavia osia pois. Joskus runoja on julkaistu kuitenkin sensuroituina kirjoittamalla osa sanoista lyhennettynä, kuten p---u tai k---ä.

- Tämä on ollut hyvin luonnollista ja spontaania kulttuuriperinnettä, josta osa on erilaisista vaihtelevista moraalisista syistä on jätetty julkaisematta. Ihan eri asia on ”hihittelykulttuuri”, joka näihin on myös liittynyt. Ehkä tämäkin on ihan luonnollista – heijastaahan se moraalia ja sen rikkomisen jännittävyyttä ja suorastaan mielihyvää. Mikään inhimillinen ei ole perinteentutkijalle kuitenkaan vierasta, kuten ei perinteiselle kulttuurillekaan, kertoo arkistonjohtaja Lauri Harvilahti Suomalaisen kirjallisuuden seurasta.

Runoja pystyy hakemaan SKVR-tietokannasta (Suomen Kansan Vanhat Runot sähköisessä muodossa) käyttäen haluamiaan hakusanoja, kuten ”lempi”.

Paavo Häikiö

Twitter: @paavohaikio

Sähän voisit olla missä vaan muualla!

Oppilas viittaa kesken äidinkielentunnin, ja jo kaukaa näkee, vaikka tyyppi istuukin etupulpetissa, että nyt on tärkeä asia mielessä ja siihen pitää saada selvyys.

- Ope, kuule. Oliko sulla yläasteella kymppi äidinkielessä?
- No taisipa se olla. 
- Voisitko sä olla äidinkielenopettaja, jos sulla olisi ollut vaikka seiska?
- Mä vähän luulen, että jos mulla olisi ollut seiska, en ehkä olisi ollut näistä asioista niin kiinnostunut, että olisin halunnut päästä alaa opiskelemaan. Mutta toki se kovalla loppukirillä ja työllä olisi voinut olla mahdollista, joskaan ei helppoa. 
- Mitä muuta sulla oli kymppejä? Oliko matikka?
- Oli.
- Oliko, no, vaikka maantieto?
- Oli.
- Mitääää? Biologia?
- Joo.
- Fysiikka? Kemia? 
(Pari nyökkäystä.)
- Siis mitä? Jos sulla oli kerran oli kaikki kymppejä, niin miksi ihmeessä sä oot täällä töissä? 
- Miten niin? Mitä sä nyt oikein tarkoitat?
- No täällä töissä, meitä opettamassa! Sähän voisit olla missä vaan muualla ja tienatakin paljon enemmän!

Niin. Niin kai voisin. Mutta en ole, enkä juuri nyt haluaisikaan olla. Kun kerron tykkääväni heistä, osaa hävettää.

Jätämme verbin modukset hetkeksi syrjään ja juttelemme oppilaiden kanssa vielä oman alan valinnasta, erilaisista töistä, työssä viihtymisestä ja jaksamisesta. Yritän lyhyesti iskostaa heidän mieleensä sen, että heidän pitäisi olla päätöksiä miettiessään monella tavalla rohkeita ja ottaa isoja valintoja tehdessään mieluummin huomioon omien vanhempien kommentit kuin kaverin. Minä kuuntelin aikoinani opoa, joka myös pureutui lähtökohtaisesti positiiviseen ongelmaan koulutodistuksessani: koska suurin osa numeroistani oli kymppejä, minun tuli valita lukioon laaja matematiikka ja fysiikka. Olisin halunnut jatkaa saksaa ja ottaa rinnalle vielä ranskankin, mutta kieliä kuulemma pystyy lukemaan mummona kansalaisopistossakin.

Valitsin matematiikan ja fysiikan. Kunpa en olisi. Virhe ei sinänsä koitunut kohtaloksi, mutta kielet minua kiinnostivat, ja matemaattiset aineet osoittautuivat alan valitsemisen kannalta aivan turhiksi. Teininä ei kuitenkaan uskalla olla rohkea, ellei ole edes varma siitä, mitä tahtoo. Minä olin kuuliainen ja tein, mitä opettaja määräsi. (Se minulle kuitenkin oli aina ollut selvää, että valmistuisin isona opettajaksi. Kun muut kirjoittivat ystäväkirjoihin haluavansa sairaanhoitajaksi tai lentoemännäksi, minun viivallani luki opettaja. Se on tuntunut luonnolliselta aina.)

Onneksi opettajan työssä on runsaasti hyviä puolia, vaikkei palkkaus tilastokärkeä edustakaan. Tekemäni pienimuotoisen gallupin perusteella opettajaa voi jopa kadehtia, sillä

a) puolet vuodesta on lomaa
b) virkasuhteessa toimivia opettajia eivät yt-neuvottelut tai muut taloudelliset kurimukset juurikaan koske
c) sitä nyt vain on kateellisuuteen taipuva henkilö, ja opettajia kuuluu kadehtia
d) opettaja saattaa saada ammatissaan edes jotain hyödyllistä aikaiseksi
e) työpäivät työmatkoineen kestävät harvoin klo 7.30 - 16.30
f) saa viettää päivät innostuneiden ja kaavoihin kangistumattomien nuorten kanssa
g) kesä, heinä ja elo (ks. kohta a)
h) saa vain puhua sellaisista asioista, jotka osaa jo.

Kolikolla on myös kääntöpuolensa, ja opettajan työtä ei toisaalta kadehdita, sillä

a) ei kestettäisi oppilaita, etenkään teiniangstisia tai motivaation puutteisia
b) opettajalla on vastuu isoista ja tärkeistä asioista
c) opettajan työssä pitää olla niin hyvät hermot
d) työajat ovat joustamattomat
e) pitää opettaa samoja asioita vuodesta toiseen
f) puolet vuodesta on työtä, jota ei edes loman jälkeen kestäisi kahta tuntia
g) lasten vanhemmat voivat olla hankalia.

Kumpi puoli voittaa, se on jokaisen opettajan tai opettajaksi aikovan ratkottava. Edellä mainittujen seikkojen lisäksi on luonnollisesti myös tärkeää, millainen huumorintaju on, pitääkö enemmän pikkulapsista, nuorista, nuorista aikuisista vai aikuisista, haluaako seistä välitunneillakin ihmisentaimia valvomassa, jaksaako laskea kymmeneen tai sataan, kannustaa, rangaista tarvittaessa ja toistaa kaikkea toistamisesta päästyään?

Sen vielä sanon, että aloitin työni tänä syksynä 6. elokuuta. Että ei ihan kesä, heinä ja elo kuitenkaan. Sellainen olisi jo ehdottomasti liikaa.

Kuka auttaa yläilmoissa?

Kaikkihan meistä ovat lentäneet, elleivät muuten, niin lapsena ulos luokasta kuin leppäkeihäät. Ennen kaikki oli toisin, opettajien kunnioitus ja kurimuskin, ja sudet ulvoivat portinpielessä yötä päivää. Joku on voinut lentää myös unissaan, ainakin toivon niin, etten olisi ainoa sellainen tässä maailmassa. Olen nimittäin useasti nähnyt unta, jossa leijailen pitkin lapsuuden naapuritalon käytäviä tai hypin hidastettuja liitovoltteja luistinradalla. Sen täytyy olla aivan normaalia.

Sitä minä vain olen kieltenopettajaystäväni kanssa miettinyt, että kovin on kurja tämä ammatinvalintamme lentämisen ja itsetunnon kannalta. Miettikääpä nyt: Ketä tarvitaan aina apuun joka paikassa? Äidinkielenopettajaa? Että nyt on hätätilanne, löytyykö paikalta yhtään pilkunnussijaa, kiire on ja henki kyseessä? Että juokse tänne relatiivipronomineinesi, auta kaveria hädässä ja ansaitse hengenpelastusmitali ja diplomi seinälle? Onko kuulunut tällaista, onko, kysyn?

Ei ole sellaista hätätilannetta varsinkaan lentokoneessa ollut, vaikka kerran Norwegianin lennolla ärsyttikin lentoemon kuulutuksen väärä sanajärjestys niin paljon, että teki mieli tehdä valitus tai heittää edes salaa suolapähkinällä. Ikinä en enää sillä firmalla lennä, ellei sitten ole halpaa.

Ei mene kuitenkaan onneksi hyvin kaikilla muillakaan, vai onko muka havaintoa sellaisesta, että olisi tarvittu lennolla kirjanpitäjää? Kuulutettu kirjastonhoitajaa? Postimiestä? Sihteeri-assistenttia? Vaatekaupan kassatyöntekijää? Varaosakauppiasta? Autoasentajaa? Puhallusvillaurakoijaa? Varastotyöntekijää? Logistiikkapäällikköä? Kaupunginjohtajaa?

Eivät tunne alemmuudentunnetta ilmassa lääkäri, sairaanhoitaja eivätkä pappi tai psykologi. Eikä pomminpurkaja tai Amerikan presidentti, joka harva se kerta pelastaa koko maailman tuhoisalta katastrofilta.

Että on se niin kuin väärin ja ikävää, kun niin tärkeää on äidinkieli, etenkin suomeksi.

Annikki, mustikkasuu

Osa 2. Marjat, hedelmät ja kasvikset sanonnoissa

Annikki lipoi mustikkasuutaan tyytyväisenä: Pekan yllätettyä varmaan itsensäkin ja lähdettyä aamukävelylle hän oli tarttunut voihin ja jauhoihin ja pistänyt osan metsän sadosta piiraaseen. Annikki oli tyytyväinen itseensä ja katseli leipomustaan ylpeänä. Marjatortun tuoksu oli sokerisen makoisa. Hulluja ovat ihmiset, jotka eivät viitsi itse lähteä metsään poimimaan ilmaista apetta, vaan maksavat mansikoita muiden keräämistä marjoista, moitti Annikki mielessään. Käsittämätöntä. Ei ollut mitään järkeä, että poimijoita lennätettiin suomalaisiin metsiin tropiikista, ei sitten niin mitään. Hän oli omin nähnyt ulkomaalaisia poimijoita melkein joka mättäällä, eikä siitä tullut hyvä mieli. Jostain Aasiasta niitä tänne tienaamaan kuskattiin, ei niitä näöltä vanha silmä erottanut. Aivan olivat kuin kaksi marjaa, jos vierekkäin seisoivat. Reitinvalinnassa pitikin nykyään olla tarkkana kuin porkkana, jotta löysi itselle hyvät apajat. Siinä paikallistuntemus löi thaimaalaisen. 

Ristikkokin alkoi jo Pekkaa odottaessa täyttyä. Kyllä sitä vielä lanttu leikkaa minullakin, ajatteli Annikki tyytyväisenä, sillä piti älyään parhaimpana puolenaan. Ulkonäöltään hän oli aina ollut omasta mielestään hieman vaatimaton perunanenineen, mutta kesäisin tosin ilokseen edesmenneen isänsä lailla ruskea kuin papu. Ei se omena todellakaan kauas puusta putoa, niin se vain on, katseli Annikki piirongin päällä olevaa vanhempiensa vanhaa vihkikuvaa. Niin se vain Jumala satonsa korjaa, huokaisi hän ja katsahti kaunista syksyn ruskaa. Ikkunasta heijastui väriä parhaillaan vaihtava vaahtera ja suuri pihlaja, jonka marjat olivat hillokkeeseenkin melko happamia. Kettu! tajusi Annikki samantien. Se eilisen ristikon sana oli! Kettu! Annikki riensi hakemaan lehteä ja kynää. 

Pekka se vain viipyi. Annikki päätti ottaa odottaessa omenan. Omena päivässä pitää lääkärin loitolla, niin hän uskoi. Hedelmä olikin herkullinen, omasta puusta sekin. Ei ihme, että juuri se oli paratiisin kielletty hedelmä, siihen olisi Annikkikin langennut. Hänen mieleensä palautui keskustelu, jonka Pekka oli muutama päivä sitten aloittanut: he voisivat tehdä matkan ulkomaille, johonkin kaukaiseen paratiisiin tai vaikka edes johonkin lähelle näin ensin. He olivat käyneet hedelmällistä keskustelua tulevaisuuden haaveistaan ja punninneet matkakohteena turvallista Ruotsia, sillä Tanskassa Annikki tiesi puhuttavan kuin kuuma peruna suussa, joten se ei halvoista lentohinnoista huolimatta houkutellut heitä kumpaakaan yhtään. Pekka oli ehdottanut myös Pietarin-matkaa, mistä hän oli vetänyt herneen nenäänsä. Sinne hän ei lähtisi, olisi se Pekankin pitänyt hänen sukuhistoriansa tuntien tajuta. 

Parempi syödä piirakkaa omassa tuvassa. Oma maa mansikka, muu maa mustikka, ei siitä mihinkään päässyt. Eikä tarvitsisikaan. Tulisi jo, Pekka, niin pääsisi kahvin jälkeen haravoimaan. 

Aika aikaansa

Osa 1. Aika suomalaisissa sanonnoissa

Aika aikaansa kutakin, huokaisi Pekka ja painoi oven kiinni. Kello oli vasta vähän ja aikaa kaikkeen  koko päivä: aikainen lintu nappaa madon, vaikkei sananlaskun pirteys tähän suruaikaan sopinutkaan. Koskaan ei tiedä, kenen aika on lähteä, ja nyt oli ollut velipojan. Ajallaanhan kaikki tapahtuu, niin se on, mutta aikamoista on elämän yllätyksellisyys. Aika on syntyä ja aika on kuolla. Velipoikaa oli ajan hammas kohdellut lempeästi, eikä kukaan olisi etukäteen arvannut, että hänestä jo aika jättäisi. Voisipa kääntää aikaa taaksepäin ja sanoa vielä muutaman sanan, mietti Pekka. Aika paljon jäi kertomatta. Mennyt aika ei kuitenkaan palaa, ymmärsihän hän sen. 

Aika aamulenkille oli otollinen, luonto heräili yhtä aikaa kuin Pekkakin. Kuusten keskellä kulkiessa tuntui, miten aika pysähtyi, oli vain metsä ja mies. Ehkä aika todellakin parantaisi haavat, alkoi hän uskoa. Suruaika voisi olla pitkä, mutta ajan mittaan taakka kevenisi varmasti aika tavalla. Pekka päätti luottaa siihen, että vielä olisivat paremmat ajat edessä.

Ajan säästämiseksi hän päätti lyhyemmän reitin. Aikamoista, ajatteli hän. Syksy teki tuloaan, ja ajan merkit näkyivät jo selvästi. Olisi korkea aika jo piristyä, lähteä puolukkametsään ja ottaa Annikki mukaan. Annikin kanssa lähteminen säästäisi itseltä aikaa ja vaivaakin, joskin laatuaikaahan yhteiset marjanpoimintaretket olivat. Nyt vaimo oli jäänyt tappamaan aikaa ristikkolehden parissa ja aika näyttäisi, saisiko tämä pitkästä aikaa koko ristikon ratkaistua. Annikin itsetunnon kannalta olisi jo korkea aika onnistua, mietti Pekka ja ajatteli vaimoaan hellästi, mutta hieman säälien. Tämä tuhlasi nykyään liikaa aikaa kaikenlaisiin älytehtäviin, sillä oli lukenut aika tavalla naistenlehtiä ja vakuuttunut siitä, miten aika tekee aivoissakin tehtävänsä ja älynystyröitä on syytä harjoittaa. No, saapahan siinä myös aikansa kulumaan kuin siivillä, sillä mitään muutahan heillä ei enää ollutkaan niin paljon kuin aikaa. Heidän tyttärensä Kirsiltä ei sen sijaan vanhemmilleen juuri aikaa liiennyt, sillä uraa piti tehdä edelleen: hänelle aika oli rahaa. Niin ne ajat muuttuvat. Pekan aloittaessa elämäntyötään maatilalla Annikki oli jo ollut raskaana. Ei siinä ollut urasta tietoakaan, mutta odottavan aika oli pitkä jo silloinkin. Kirsi syntyi kreivin aikaan ennen suurimpia puintikiireitä, joten luonteensa mukaisesti hän oli tehtävistään ajantasalla jo silloin. 

Niin se aika kuluu, mietti Pekka ja laski, että esikoisen syntymästä oli kulunut jo melkein puoli vuosisataa. Aika kullannut jo onneksi osan muistoista, sillä Kirsin lapsuuteen oli liittynyt aika lailla sairastelua ja vastoinkäymisiä. Ajanjakso oli ollut raskas, mutta sellaistahan ihmisen elämä on, läpi aikojen vaikeuksia toisensa jälkeen. 

Aika ajoin ihmiset kohtaavat pitkästä aikaa, ja niin oli tapahtuva tänään Pekallekin. Pekka yllättyi aika tavalla kohdatessaan polulla aikojen saatossa jo harmaantuneen, hieman kumarassa kulkevan nuoruudenystävänsä Markun. Ihmeiden aika ei ollut ohi! Pikainen silmäys osoitti, että aika ei todellakaan ollut kohdellut vanhaa kuomaa yhtä hellästi kuin Pekkaa, mistä mies oli yhtäkkiä ja yllätykseen aikamoisen ylpeä. Vaikka miehet eivät olleet nähneet aikoihin, niin eipä aikaakaan, kun tuttavukset jo turisivat ajan vierimisestä ja siitä, miten jotkut ovat läpi aikojen tunnistettavissa, vaikka vaikeitakin aikoja on koettu ja monet särmät ajan saatossa hioutuneet. Markun vaimo oli kertoman mukaan sairastunut syöpään ja menehtynyt alta aikayksikön: se oli sattunut sikäli pahaan aikaan, että hän ei ollut ehtinyt valmistelujen alla oleviin lapsenlapsensa häihin. Parasta aikaa lähteä ei ole, tuumasivat miehet yhteisymmärryksessä ja tunsivat hetken jopa hieman yhteenkuuluvuutta. 

Markun kanssa turistessa aika ei madellut vaan suorastaan riensi, ja Pekka ajatteli, että oli jo aika lähteä kotiin päin Annikin luo. Hän oli laittanut saunankin ajastimella päälle, joten kauan ei olisi aikaa lenkkipoluilla hukattavana. Vanha rivitalosauna oli jo aikansa elänyt ja remonttia vailla, mutta Pekka oli ilahduttanut vaimoaan hankkimalla pesuhuoneen puolelle hierovan suihkun ja saunaan uuden, höyryominaisuudella varustetun kiukaan. He olivat asuneet kirkonkylällä jo aika tovin ja yrittivät saada aikaansa kulumaan. Maatilan myymiseen oli mennyt aikaa yllättävän kauan, mutta sille löytyi kuin löytyikin jatkaja. Pekka oli pelannut vähän aikaakin, sillä aika eläköitymiseen ei ollut ollut hänen mielestään kypsä. Annikin mielestä oli, sillä hänen mielestään kaikkea aikansa ja sitten oli muiden aika astua remmiin. 

Kohtaamisen jälkeen oli tie hetken aikaa kevyt kulkea. Aurinko paistoi ja katseli toisistaan loittonevia miehiä. Aika velikultia. 

Mielipahaleikkipuisto

Kyllä minua niin itkettäisi, ellei naurattaisi. Eivät riitä enää vaaratekijöiksi ruusupensaat leikkipuiston laitamilla tai vanhanmalliset keinut tahi väärärakeinen hiekkapohja, vaan nyt ollaan aivan järjettömän huolissaan paitsi lapset turmelevista merirosvolipuista, hiiohoi, niin myös hengittämisestä. Menkää, ihmiset, Kiinan leikkipuistoihin.

Kuortaneen uusi leikkipuisto

08.09.2014 15:55

Kirkkotien varteen olemme saaneet kauniin leikkipuiston ja käyttäjiä on päivittäin. Vanhemmat ja hoitajat kyliltäkin ovat tulleet lasten kanssa leikkimään, leikittämään ja viihtymään yhdessä. Puiston keinut ja telineet ovat värikkäät, kiinnostavat, turvalliset ja asiantuntemuksella valittuja.

Se, mikä ohikulkijaa joka kerta mietityttää, on, miksi yhden kiipeilytelineen päällä on lippu, mustalla pohjalla pääkallo ja luut ristissä (merirosvolippu). Tämäkö kuuluu Kuortaneen kunnan tämän päivän varhaiskasvatukseen ja leikkipaikan iloon. Mietityttää, miten kunnan varhaiskasvatuksesta vastaava, vanhempi tai hoitaja selittää lipun merkityksen lapselle. Näinkö: Nämä meistä jokaisesta löytyy kerran haudassa, tai lippu kuvaa merirosvoja, jotka tulevat tekemään kilteille ihmisille kaikkea pahaa ja niitä peljätään ja yritetään saada vankilaan?

Jos me todella halutaan vaikuttaa ja kasvattaa pienet lapsemme iloisiksi, kilteiksi koululaisiksi, reippaaksi nuorisoksi ja vastuullisiksi aikuisiksi, pitää se alkaa pienille meistä aikuisista. Ehdotankin lipun aiheeksi muutamaa vaihtoehtoa: Suomen lippu, hymynaama, pupu, sydän, purjevene, aurinko.

Turvallisuuskin vähän mietityttää, onko vesi ja ajotie liian lähellä, ilman turva-aitaa.

Odotan kunnan ja muitten mielipiteitä tästä puistosta!

Sitä saa mitä tilaa

15.09.2014 13:54

Nimimerkki Sitä saa mitä tilaa kirjoittaa mielipiteitään 9.9.14 lehdessämme Uudesta Kuortaneen leikkipuistosta.

Olen hyvin pitkälle samaa mieltä, ja varsinkin yhden kiipeilytelineen merkistä pääkallo-kuvineen. Kyllä se olisi syytä vaihtaa lapsiystävällisempään merkkiin.

Paikka olisi myös voinut olla hieman kauempana ajotiestä. Kesäaikaan varsinkin irtopöly lennähtää ilmaan ja pakostakin sitä joudutaan hengittämään niin tiellä liikkuessa kuin leikkipuistossa. Mutta tehty mikä tehty – ilman enempää ajattelemista lasten parhaaksi.

LLA, Kuortane

Lähde

Minä olen sitä mieltä, että pois vain kaikki mielipahaleikkipuistot merirosvolippuineen ja lapset tynnyreihin! Täytyy vain muistaa sijoittaa tynnyrit keskelle metsää niin, ettei näy tietä tai soljuvaa puroa, johon voi pyöriä tynnyrillä ja hukkua pois. Eikä pidä unohtaa vaarallisia sieniä, niissä voi olla myrkkyä! Sellaiset pitää kerätä ensin pois, ettei lapsi kurkota tynnyristään ja vedä raukka nieluun. Puolukan päällekin on voinut kettu pissiä.

Tunkeutuja löi kirveellä?

Luimme muutama viikko sitten oppilaiden kanssa uutisia ja keskustelimme asioista otsikoiden takana. Ukraina puhutti ja kyselytti aluksi yllättävänkin kovasti, mutta pian silmät osuivat taululle heijastuvaan kohuotsikkoon, ja loppujenkin teinien kiinnostus heräsi: "Kun veri vähän lentää, päästään asiaan", tuumasi joku virnistellen. Uutinen kertoi mustasukkaisuuden aiheuttamasta tapahtumasarjasta, jota oli käsitelty juuri oikeudessa. Mielenkiintoisin keskustelu saatiin kuitenkin väkivallalla herkuttelun sijaan irti äidinkielellisistä asioista. Pieni pätkä uutisesta kuului nimittäin näin:

"Tunkeutuja meni öiseen aikaan taloon ja löi kahdesti retkikirveellä ovelle tullutta 45-vuotiasta miestä päähän." (IS 3.9.2014)

Pyysin oppilaita lukemaan virkkeen uudelleen ja miettimään, mikä siinä meni pieleen. Suurin osa ei tajunnut yhtään, mistä oli kyse, mutta sitten kaikenlaisia lamppuja alkoi syttyä.

Niin siis se löi oikeasti nyrkillä! Niinkö?

Ei, kun virhe on siinä, että se oli yhtä aikaa ovella ja niinku tuli.

Kumpi oli 45-vuotias?

Ope, puuttuuko tuosta pilkkuja?

Öiseen aikaan voisi kyllä olla että yöllä.

Tunkeutujan tilalla pitäisi lukea murhaaja! Kyllä tuosta kuolee!

Kuoliko se?

Halkesiko sen pää?

Nukkuiko asukas? 

Kuka talon omisti? Oliko se tunkeutujan oma talo?

Vain yhdessä luokassa oppilas alkoi samantien naureskella ja hoksasi, mistä on kysymys. Kymppi tulee joulutodistukseen ja piparkakku käteen.

#kutsumua #pikkuisenpitkätossu

Vanhoina kunnon aikoina käytiin yläkoulussamme englannin ja ruotsin tunneilta kielistudiossa tekemässä kuuntelutehtäviä, mikä oli aina tervetullutta vaihtelua opiskeluun. Omassa pikku kuuntelukopperossa piti ensimmäiseksi kirjata listaan nimensä ja päivänmäärä, joiden perusteella ovelimmat opettajat saattoivat myöhemmin jäljittää, kuka oli syönyt luurin reunaa tai raaputtanut pahojaan pöydänkanteen. Oppilaille tärkeimpiä olivat kuitenkin nimilistat, joista ensimmäisenä tarkistettiin edelliset samalla paikalla istujat, mahdollisesti ihanat tytöt tai pojat, ja nimien viereen kirjoitetut sydämet ja kommentit.

Minun kohdalleni oli kerran raapustettu teksti "kiltti perhetyttö". Olin koulutyössäni melko menestyvä, mutten koskaan mikään vakava hikipinko. Tein läksyni, mutten lukenut niitä. Olin tunnollinen sekä tottelin ja kuuntelin - jos ylipäätään kuulin, sillä luokkamme oli melkoisen, no, tuota, aktiivinen. Historian tunneilla muistan katselleeni ikkunasta ulos ja miettineeni, milloin meteli loppuisi.

Ei ole ainoastaan nykyajan nuoriso turmeltunutta, vaikka mitä väitetään.

Kiltti perhetyttö -ilmaus ei varmastikaan ollut mikään kehu, vaan moite siitä, että voisin olla rajumpikin. En kuitenkaan missään tapauksessa kokenut tai koe vieläkään, että silloinen kymmenille näkynyt ja suullisesti eteenpäin levinnyt kommentti olisi ollut kiusaamista, vaan jonkun tekemä kertaluonteinen tölväisy. Ala-asteella muistan olleeni satunnaisesti lihava ja yläasteella kiltin perhetytön lisäksi joitakin kertoja huora. Vaikka tuollaiset nimittelyt tuntuvat toki pahalta, ajattelen, että ne hieman myös paksuunnuttivat suojeltua nahkaani. Ihan kaikesta ei tarvitse loukkaantua, eikä ihan kaikki ole henkilökohtaista, saati sinnepäinkään totta.

Lukiolaisten aloittama #kutsumua-kampanja on levinnyt ympäri Suomea, vaikka KiVa Koulu  -ohjelman erityisasiantuntija Elisa Poskiparta nyt pelkääkin, että kampanja nostaa kiusatut keskiöön ja aiheuttaa heille kenties lisää kiusaamista (linkki). Kuitenkin esimerkiksi Facebookin #kutsumua-sivuilla on nähtävissä myös kiusaajan tekemä, rohkea ilmoitus, jollaisille on myös tilausta. En ihan täysin ymmärrä Poskiparran näkökulmaa, sillä ajattelen, että kiusatun voima on yksin heikko, ja rohkealle nostaa hattua moni. Kampanja voi parhaimmillaan havahduttaa joukkoilmiönä siihen, että meillä kaikilla on omat murheemme ja heikot kohtamme, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi. Se voi avata silmät sille, ettei herjoja tarvitse hyväksyä - tai päästää suustaan.

Minua ei ole kiusattu, mutta kiltti tyttö olen. Toivoisin näkeväni itsessäni enemmän rohkeutta. Toivoisin tekeväni ratkaisuja, jotka eivät ole aina "varman päälle". Toivoisin, että uskaltaisin sanoa reippaasti mutta ystävällisesti ääneen, jos minulla on asiasta eriävä mielipide. Toivoisin, että liika kiltteys ja hyväntahtoisuus saisivat kaverikseen vielä vähän enemmän tervettä kapinahenkeä, jossa tunnollinen ei aina tee kaikkea ja vähän enemmänkin. Toivoisin, että minussa olisi ripaus Peppi Pitkätossua.

Toivoisin, että meissä kaikissa olisi enemmän voimaa ja rohkeutta olla itsejämme ja pyrkiä tavoitteitamme kohti. Eivät hyvät kampanjat sitä ainakaan heikennä.

Karismaattinen villihevonen 50-luvulta

Tee hauska testi! Selvitä, oletko laiska! Testaa, sopiiko kumppanisi sinulle! Testaa henkinen ikäsi! 

Lehdet ja sosiaalinen media ovat täynnä toinen toistaan joko kummallisempia tai naurettavampia testejä, joiden laatimiseen ei tieteellistä koulutusta tarvita eikä vastaamiseen liikaa koulutusta siihenkään. Testit ovat kuitenkin ilmeisen suosittuja, sillä minunkin poikkeuksetta keskimääräistä järkevämmät ystäväni lähettelevät usein esimerkiksi Facebookissa linkkejä erilaisiin (leikkimielisiin) kyselyihin. Tänään oli tärkeää selvittää nopealla ja varmasti hyvin luotettavalla kyselyllä oma älykkyysosamäärä.

Nylon Beatin Jonna ja Erin olivat muuten noin sata vuotta sitten haastateltavina Jyrki-tv-ohjelmassa, ja katsojat saivat soittaa live-lähetykseen kysymyksiään. Erästä kiinnosti, ehkäpä hieman ironisesti, Jonnan älykkyys:
- Oletko koskaan ajatellut selvittää älykkyysosamäärääsi? uteli soittaja.
- En, mutta olisihan se hauska mittauttaa, sillä kyllä mä ihan fiksu. Mikäs siinä nyt onkaan täydet? Sata?

Onneksi kaikenlaisten asioiden selvittäminen on nykyään hyvin helppoa. Ei tarvita psykologeja, ei standardisoituja testejä, ei tarvita kuin hiirikäsi ja ylimääräistä aikaa, jota meillä kaikilla on ilmeisesti aivan liikaa. Yhdeltä ainoalta viihdesivustolta löytyvät avaimet itsensä analysoimiseen: voit yhden illan aikana selvittää, millainen siivousväline, kotiruoka tai Muumi-hahmo olet, millainen sinkku, häävieras, pääsiäismuna tai mökkeilijä mahdatkaan olla, mikä kenkä tai juoma olet tai mitä alusvaatteesi kertovat persoonallisuudestasi. On tämä näppärä maailma, melkein valmiiksi pureskeltu.

Minäpä aloin selvitellä. Tässä teillekin iltapuhdetta linkkeineen.

Mikä kotiruoka olet?
Ilman testiä: voileipä. Tuttu, turvallinen ja luotettava, muunneltavissa oleva ja siten vaihteleva ruisleipä.

Testin mukaan olen sushi eli levään kääritty riisikakku. Aika lähelle meni, ihan viereen.

Mikä marja olet?
Ilman testiä: mansikka. Kesäinen, odotettu, makea. Ihana. Suloinen ja kiinteä.

Testin tulos kertoo minun olevan mansikka. Nämä niin tietävät kaiken ja tuntevat minut!

Mikä viikonpäivä olet?
Ilman testiä luonnehtisin, että ehdottomasti perjantai. Olen voimissani loppuun saakka vaikka hampaat irvessä, mutta nautin siitä, että homma on pian ohi.

Tulos kertoo minua kuvastavan lauantain. Tykkään toki siitäkin viikonpäivästä, mutta lauantai on jo ikävästi askelta lähempänä viikonlopun loppumista.

Mikä on pahin pelkosi?
No kyllä se on läheisen menettäminen, ja sen kertoo tämän tieteellisen testin loppupäätelmäkin. Kun joku ei vastaa puhelimeen, hän on saattanut ajaa kolarin tai tippua pihakaivoon ja viruu siellä sitten avuttomana, kun kaivossa vain kaikuu muttei huuto kuulu tarpeeksi pitkälle. Ääni siinä alkaa käheytyä ja kurkku kuivua, pyörryttää ja sinne jää ihmisraukka. Kyllä on pahin pelko läheisen menettäminen pihakaivoon.

Mikä vuodenaika olet?
Olen kesä, siitä ei ole epäilystäkään. Paitsi että pidän siitä ehdottomasti eniten, olen hirmu aurinkoinen ja ihana tyyppi, kuten jo mansikkakohtakin kertoi.

Olen kesä, yhtyy luonteenpiirteisiini testituloskin. Tämä testi näki syvälle sisimpääni.

Millainen juoma olet?
Minä olen aspolutismi, joten en juo edes vettä tarpeeksi, vaikka pitäisi kulkea kanisteri kourassa joka paikkaan ja juoda vain jatkuvasti ja suodattaakin kai suomalaista vettä. Vesi ei maistu miltään, kaakao on paljon parempaa ja vaikka kossu.

Olen viini, luonnehtii testi. Varmasti punainen, sillä näen usein punaista ja kävelisin päin punaisia, kun kukaan ei huomaa ja jos täällä olisi liikennevalot.

Mitä laukkusi sisältö kertoo sinusta?
Varmasti, että olen mielikuvitukseton. Asiahan on niin, että minulla on suurin piirtein 47 käsilaukkua. En tiedä, kumpia on enemmän, sohvatyynyjä vai käsilaukkuja. Laukkujen lukumäärästä johtuen en kasaa omaisuuttani yhteen, vaan siirrän laukusta toiseen ainoastaan kännykän, lompakon ja avaimet. Yleensä myös kuulakärkikynä on mukana. Ei kuitenkaan nenäliinoja, kurkkupastilleja, särkylääkkeitä, tamponia, terveyssidettä, muistilehtiötä, laastareita,  hammasharjaa eikä varasukkia tai -pikkuhousuja.

Testi analysoi minun olevan siisti ja sivistynyt laukku. Oikein hyvin muotoiltu, pidetään se.

Oletko järki- vai tunneihminen?
Kyllä se on niin, että kuolleen akvaaariokalan vessanpönttöön heittäminen vainoaa ihmistä ja käy sydämen päälle viidentoista vuoden jälkeenkin.

Toimintaani ohjaa kuitenkin testin mukaan järki.

Millainen ystävä olet?
Toivoisin olevani paikalla aina ja myös silloin, kun tarvitaan.

Testi mukaan olen kaikkien kaveri. En muuten varmasti ole, näyttelen vain.

Onko sinulla karismaa?
Kuvittelen hyvin mielelläni, että karismani suorastaan kaataa kuulijat kumoon tai että se on juuri karismani, joka saa oppilaan pään kopsahtamaan pulpetin kanteen kesken oppitunnin.

Onneksi testi vahvistaa oletukseni. Kyllä, olen karismaattinen.

Mille vuosikymmenelle kuulut?
Jollekin modernille, sillä olen nuori. Pidän tosin kovasti 70-luvun talojen ikkunoista.

Testitulos: 1950. Just joo. Milloin se muka oli?

Mikä eläin olisit?
Valitsen anarkistina toteemipaalun, sillä inhosin näitä eläinkysymyksiä jo pienenä katsoessani Napakymppiä. Mikä ihmeen kysymys tuo tuollainen on? Olen kuin koira, luonnehtii joku. Uskollinen ja luotettava? Paras ystävä? Räkytät joka asiasta ja kuseskelet portinpieliin?

Olen testin pohjalta eniten majava. En varmana tykkää järsiä puuta, ja inhoan esimerkiksi hiustenpesua ja olen surkea sukeltaja. (Harrastan kellumista.)

Minkä eläimen sielu sinulla on?
Ja lisää näitä eläinjuttuja, siihen vain sieluhommatkin samaan settiin! Ei hyvää päivää.

Testitulos kertoo minun olevan sielultani kuin villihevonen. Vieläkö niitä muka on ja vieläkö tanssii mustalaisnainen?

Mikä Suomen kunta olisit?
Suattaapi olla, että en olisi testin vastaukseksi antama Kuopio. Ei ole itäraja susien mailla minun paikkani ollenkaan, vaikka olen kyllä käynyt ainakin kolmesti Kuopion torilla ja ostanut kerran kalakukon. En syönyt sitä huarukalla, vaan äiti leikkasi siivuja ja siitä sormilla vetelin.

Ja lopuksi huippulinkki:

Mikä testi olisit?
Olisin kaikkien testien äiti. Mother and Miss Universum of all tests.

Vastaus: Olisit kannabisvisa.

Nitoja voi kertoa tulevaisuudestasi

Teimme taannoin seitsemäsluokkalaisten kanssa ennustuksen, joka Opettajan materiaalin mukaan "keventää Sanaluokat-jaksoa, lisää yhteishenkeä ja kertaa samalla sanaluokkajakoa". Sanaluokista ei tosin ollut edustettuna kovinkaan montaa, mutta hauskaa meillä kyllä oli, eikä henki enää haise.

Ei muuta kuin hihat ylös ja kokeilemaan! Tämä on melkein yhtä luotettava ennustusmuoto kuin horoskoopit tai biorytmi. Et tarvitse mitään muuta kuin kynän ja paperia ja sen verran muistikuvia äidinkielen tunneilta, että tiedät, mikä on substantiivi, verbi ja adjektiivi.

Sitten lähtee:

"Kuvittele, että kävelet yksiksesi tietä pitkin. Kirjoita kolme adjektiivia, jotka kuvailevat kulkemaasi tietä.

Jatkat matkaasi. Hetken kuluttua vastaasi tulee koira. Kirjoita kaksi verbiä, joista selviää se, mitä teet koiralle.

Matkasi jatkuu edelleen. Yhtäkkiä huomaat keskellä tietä kahvikupin. Kirjoita seuraavaksi kolme adjektiivia, jotka kuvailevat, milltä kahvikuppi näyttää.

Vielä vähän matkaa kuljettuasi näet tien vieressä talon. Kuvaile kolmella adjektiivilla, millainen talo on. 

Astut sisälle taloon. Menet eteisen kautta olohuoneeseen, jossa on sohva, kaksi nojatuolia ja sohvapöytä. Luettele kolme substantiivia eli esineet, jotka pöydällä ovat."

Noin helposti se meni, joten seuraavaksi siirrymmekin jännän äärelle eli ennustuksiin.

Ensimmäiset kolme, tietä kuvailevaa adjektiivia symboloivat elämääsi. Toivottavasti se on kuoppainen, kapea ja mutkainen, niin kuin minullakin. Jos etenit moottoritietä ja se oli kuuma, onneksi olkoon!

Se, miten suhtauduit vastaan tulevaan koiraan, kertoo siitä, miten suhtaudut toisiin ihmisiin. Potkaisitko? Menitkö karkuun? Murisitko takaisin? Silititkö ja hymyilitkö? Ohitit? Tapoitko koiran ja pistit uuniin, niin kuin yksi oppilaista? Siinä kohtaa mietimme, tulisiko ottaa yhteyttä johonkin viranomaistahoon, mutta päädyimme siihen, että menköön nyt tämän kerran.

Tiellä ollut kahvikuppi kuvastaa puolestaan rakkauselämääsi. Valkoinen on luonnollisesti viattomuuden symboli, ruusut herkkyyden, ja kupin rikkinäisyys tietää harmeja. Ja kas, minun kahvikuppini oli vanha, särkynyt ja likainen.

Taloa kuvaillessasi tulit kertoneeksi ulkonäöstäsi 30 vuoden kuluttua. Maalit ovat lohkeilleet, talo on vanha ja harmaa, kenties rapistunut? Siten se nyt vain sitten menee.

Sohvapöydällä näkemäsi esineet puolestaan viittaavat tulevaisuutesi harrastuksiin ja mielenkiinnon kohteisiin. Minä näin pöydällä kirveen ja nitojan. Sillä tavalla. Siinä ei enää paljon kukkamaljakko pelasta.

Tarvittavat vehkeet pöydälle

Yläkoulussa murrosikäisten kanssa työskennellessään huomaa, että työskentelee murrosikäisten kanssa.

Tilanne 1.
Ovelta kuuluu koputus. "Tule sisään!" kuulostaa äkkiseltään aivan viattomalta toivotukselta, mutta onko se sittenkään niin viaton? Vähintään yksi nauraa, toinenkin keksii, yleensä pojat.

Tilanne 2.
Teemme tehtäviä.
"En mä osaa, en mä keksi mitään", valittaa oppilas helpohkon tehtävän äärellä.
"No, yritä nyt panna siihen edes jotakin", huokaan.
Panna. Edes. Jotain. 
Naurukuolema. 

Tilanne 3.
Oppilas vaikeroi tuskasta laskeutuessaan luokkaani muutaman portaan verran.
"Jaahas, onko teillä ollut liikuntaa?"
"Joo, meillä oli kuntopiiri eilen, ja nyt on kyllä paikat kipeenä."
"Paikat kipeenä! Mitä, onko sulla vähän paikat hellinä, aaahhhahah", kuuluu samantien vierestä.

Tilanne 4.
Kemian opettaja tuskailee välitunnilla, kun aiheena on ollut tyydyttymättömät ja monityydyttymättömät rasvat. Ei hyvin mene sielläkään suunnalla, silloinkaan, kun käsitellään homogeenisiä seoksia.

Tilanne 5.
Joillakin on ollut biologiaa, ja sen huomaa siitä, että puheenaihe on homo erectus. Homo sapiens ei ole yhtään niin jännä juttu, vaikka pikkuisen homo kuitenkin sekin.

Tilanne 6.
Tunti on alussa, luokka hälisee vielä, eivätkä kirjat ja kynät ole päässeet repusta pulpetille asti.
"Nyt kaikki pojat nostavat välittömästi kaikki vehkeensä pöydälle!" komennan.
"Kuulitteko, se sano vehkeet! Ottakaa nyt vehkeet esille! No niin, ottakaa!" kuuluu riemastuneelta kuorolta. Ja niin alkaa siinä samalla pian vehkeiden penkominenkin.

Tilanne 7.
Käsittelyn aiheena synonyymit ja homonyymit. Termi todellakin varastaa huomion itse asialta.

Tilanne 8.
Tarkastelemme suomen kielen peruspiirteitä ja pääsemme aiheeseen morfeemit. Kirjoitan taululle oppilaiden huikkaamia esimerkkisanoja, ja alamme miettiä, mitä kaikkea muuta merkityksellistä sanasta sen vartalon jälkeen löytyy.
"Katsokaapa ensin tätä peräpäätä ja lähtekää takaapäin liikkeelle", opastan viittoessani taululle kirjoitettua sanaa.
Perä. Takaapäin.

Tilanne 9.
On seitsemännen luokan sanaluokkatunti, ja olemme edenneet adjektiivien kertaamiseen. Koska vanhaa kunnon adjektiivitarinaa ei voita mikään, teemme sellaisen. Tiedän jo ennalta, että tytöt sanovat vuorollaan suhteellisen kesyjä ja tavallisia adjektiiveja, pojat kokeilevat rajoja. Melkoisen kihityksen jälkeen tarinassa ovat muun muassa adjektiivit liukas, märkä, kermainen, kostea, karvainen, nuoltava, iso ja kankea. Yksi ehdottaa jälleen kerran myös homoa, mistä pääsemme jokavuotiseen keskusteluun siitä, minkä sanaluokan sana se oikein on.

Tilanne 10.
Oppilas on ollut poissa koulusta metsästyksen vuoksi.
"Laukesiko ase", utelee luokkatoveri.
Laukesiko? Opeakin alkaa jo naurattaa. Kyllä yläkoulussa pääsee mukavasti taantumaan. Siinä edesauttaa, että on jo lähtökohtaisesti vähän päästään vialla.

Lasten kaverisynttärit, wohoo

On taas se aika vuodesta, kun ovikello soi kaksitoista kertaa ja lapsen kaverit tulevat juhlimaan syntymäpäiviä. Koti on putsattu siistiksi ja portinpieleen vaihdetty varttia aikaisemmin syyskukat, jotta iloa saapuville silmille olisi heti kättelyssä. On keltaista, violettia ja valkoista puskaa niin että häikäisee.

Kun hartaasti odotetut vieraat ovat sisällä, ensimmäinen ilmoittaa, että on nälkä. Kaksi haluaa lähteä ulos pelaamaan jalkapalloa, viisi linnoittautuu innosta hihkuen flipperin ääreen ja loput juoksevat taloa ympäri. Joku löytää pomppupallon, vaikka luulin, että olen jo hävittänyt ne koko talosta. Takavarikoin pallon. Hetken kuluttua myös toisen, joka löytyy yhden vieraan taskusta. Synttärisankari saa kerättyä puoliriehaantuneen joukon piiriin olohuoneen lattialle ja aloittaa pullonpyörityksen: se, johon pullonsuu osoittaa, ojentaa lahjansa, ja avaamista seurataan silmät tapilla. Mitä ihmettä Meerin paketissa voi olla? Mandoliini? Ei, mikset sä tuonut mullekin tuollaista? Tuot kyllä seuraavalla kerralla! Yksi pistää lahjapussin päähänsä, toinen makaa naama matossa. Lahjat aukeavat yksi kerrallaan, ja sankari on ylenpalttisuudesta onnellinen. Rinki pysyy yllättävänkin hyvin kasassa loppuun saakka. Pullonpyöritys on hyvä ohjelmanumero lahjojen avaukseen etenkin siksi, että siihen kuluu melkein viisitoista minuuttia. Enää 1h 45 minuuttia jäljellä.

Pitsalähetti saapuu neljän herkullisen pitsan kanssa, ja ne siivutetaan sivupöydälle. Lapset ovat jo juhlapöydässä, paitsi yksi, joka haluaisi tarjoilun olohuoneen sohvalle. Mokkaruudut sekä muut herkut tekevät kauppaansa. Joku sanoo, että pöydässä on liian vähän tarjottavaa. Kun yksi haluaa juomakseen sekoitusta, kaikki muutkin haluavat: pian Coca Cola ja Sprite samassa lasissa ovat maailman parasta juomaa, ja pilleistä kuuluu kova imuutus. Joku keksii, niin kuin aina joku keksii, että pillillä voi myös puhaltaa kuplia. Alkaa kuplasirkus. Yhtään lasia ei kaadu, mutta Fani-paloista rakentuu iso torni. Porukan tyttö haluaa laittaa itselleen sipsisormuksen. Pojat katselevat kaunista luokkatoveriaan huokaillen ja etsivät myös itselleen sormusta. Sellaista ei löydy, mutta sitten muistetaan pitsat, joiden eteen muodostuu nopeasti siisti jono. Joku ei tykkää ananaksesta, joku katkaravuista, yksi inhoaa jauhelihaa. Valikoima on kuitenkin suunniteltu niin, että jokainen löytää jonkin suosikkinsa, ja pian jonotus jo alkaa uudestaan. "Mä en ole ikinä ollut synttäreillä, joilla on oikeaa pitsaa", toteaa eräs ja hakee oma-aloitteisesti kolmannen kerran lisää. Meillä ei lasketa, ja on hienoa, kun maistuu. Pilli tippuu pöydän alle, pitää saada uusi. Sitten tilataan maitoa ja uusi lasi, sillä samaa ei voi käyttää. Palvelija tottelee tämän kerran. "Kiitos!" kuuluu monen suusta lähtiessä.

Herkut tulevat syötyä lähes kokonaan, ja lasten tekee mieli ulos. Mies menee organisoimaan ulkoleikkejä, minä jään siivoamaan ruokailutilaa. Pyyhin limsat lattialta ja lakaisen enimmät roskat, saan tilan nopeasti siistiksi. Laitan astianpesukoneen päälle ja menen myös ulos. Siellä on jo alkanut jalkapallon pelaaminen, ja säälin juhlahousujen polvia. Pian yksi kierii maassa teatraalisesti, toinen perässä. Tulee maaleja, raikaa riemu. Kuuluu kirosana, torun. Tyttö puhaltelee haituvia ilmaan ja löytää maasta koppakuoriaisen, jonka joku haluaa tappaa ja muutama suojella. Pelaan hieman itsekin, mutta en saa maalia. Lapsia naurattaa, kun synttärisankarin vanhemmatkin potkivat palloa muiden seassa. Mietin, missä vaiheessa sellaisesta on tullut nähtävyys. Kaksi alkaa painia, ja komennan heidät irti toisistaan. Tarkistamme, ettei polveen tullut haavaa. Kaikki hyvin, peli jatkuu.

Aika kuluu todella nopeasti ja vaihdamme pöttikseen. Joku haluaa limsaa ja sanoo käyvänsä juomassa. Meteli ulkona on juuri sen mukainen, kuin kahdestatoista innostuneesta ja sokerihumalaisesta lapsesta lähtee. Ohikulkijat hymyilevät. Lupaan olla ensimmäinen pöttis, vaikka en muista kunnolla sääntöjä. Ajattelen, että on silti kivaa leikkiä ja päästää lapset huijaamaan aikuista. Löydän piilottelevista lapsista melko helposti kaikki paitsi yhden, ja viimeinen pääsee kuin pääseekin pelastamaan muut. Ruutupaidat vilahtavat uudelleen juoksuun ja minä haen kauas potkaistun pallon. Yksi piiloutuu roskakatoksen pieneen rakoon, toinen konttii nokkosten seassa niin ovelasti, että tekisi mieli antaa lisäpisteitä. Kiertelen ja kaartelen, löydän kaikki lapset ja vuoro vaihtuu. Pian on jo syksy, ja tähänkin sataa lumi.

Kello on lähes seitsemän, lapsia tullaan hakemaan. Kaikki alkavat pikku hiljaa löytyä piiloistaan, ja sankari käy hakemassa heille pienet muistot matkaan. Inhoan Amerikasta rantautunutta tapaa syvästi, mutta olen silti iloinen nähdessäni, miten lapset pitävät pienestä muistilehtiöstään ja kynästään. Toivottavasti piirtelevät tai kirjoittelevat, se on aina hyvästä. Kuulen pihassa, että koko luokan pojat ovat olleet kolmen minuutin jälki-istunnossa metelöinnistä. Jaahas, tästä pitääkin sitten keskustella. Huudamme heippoja ja sovimme kyläilyjä, tykkään äideistä ja isistä.

Parituntinen meni ihmeen nopeasti alun sisällä juoksentelun jälkeen. Vaihdan farkut pyjamahousuihin ja harmittelen, ettei pitsaa jäänyt kuin kolme pienenpientä palasta, sillä nyt tekisi sitä mieli. Lapsi huokailee onnellisena lahjojensa ääressä ja suunnittelee ottavansa uudet kynät, kumit ja viivottimen heti seuraavana päivänä kouluun. Nukkumaan hän käy Aku Ankan taskukirjan kanssa ja sanoo, että oli paras päivä ikinä. Lahjakorttirahan käytönkin hän on jo suunnitellut: sillä ostetaan jotain, mitä äiti ei ikinä muuten anna ostaa. Kun painoin huoneen oven kiinni, muistin, että pienet herkkumunkit, joiden piti olla tarjolla, jäivät toiseen jääkaappiin.

Kyllä se on niin, että kaverisynttärit ovat vain kerran vuodessa. Olipa kivat kemut!